Lukaisin Donald E. Westlaken dekkarin Ruumis kuin ruumis, hauta kuin hauta ja täytyy myöntää, että yllätyin positiivisesti. Kirja oli paitsi viihdyttävä myös ajoittain suorastaan hilpeä. Etenkin ensimmäistä kertaa hautaa auki kaivettaessa käyty keskustelu sai väsyneen lukijan kikattelemaan makeasti. Kokonaisuudessaan siis mainio viihdyke, josta ei tosin ole kuin hetken iloksi.

Välillä tekisi mieleni käskeä suomentajaa pistämään paperipussin päähänsä ja häpeämään ammattitaidottomuuttaan. Näin kävi myös tämän suomennoksen kanssa. Suomentajan käännöskukkasia olivat mm. ruuhkatunti ja yläkaupunki. En ollut edes ensimmäisenä nyrpistelemässä nenääni: parissa kohtaa oli jonkun aikaisemman lukijan korjaukset.