Syitä ja seurauksia en lähde erittelemään, mutta lääkitys on ollut suorastaan nautittava. Gilmoren tyttöjen kolmas kausi saa hymyn itkuisemmankin katsojan huulille puolessa tunnissa ja paljaaltaan syöty kinuskikastike noitapillien, sokerimurojen ja karkkien päälle edistää kikatuskerrointa korottavaa sokerihumalaa. Sitten tartutaan lankakerään ja puikkoihin ja pistetään viuhuen niin, että ranteita ja olkapäitä jomottaa samalla, kun takaraivossa inisee pieni ääni: "Vielä yksi kerros...ja vielä toinen... Lankaa on jo niin vähän, että tämä kerä loppuun."

Jostain syystä olen viime aikoina kokenut jonkun huomattavan viivästyneen asunko-minä-todella-yksin-reaktion. Tänäänkin heräsin ihmetellen, että miten minä asun täällä yksin ja kuinka minulla voi olla oma koti. Sitten aloin pohtia, miten olen tullut toimeen kuluneet vuodet. Miksei minulle tullut aikanaan yksin muuton aiheuttamaa shokkia vaan vasta nyt? Yllättäen epäilen omaa kykyäni ruokkia itseäni ja hoitaa taloutta. Kuka pesee pyykkini? Kuka ostaa vessapaperia? jne. Vierastan kotiani, enkä löydä enää tavaroita lapsuudenkodeistani, koska tavaroita ei naulattu paikoilleen muuttoni jälkeen.