Tunnen itseni aina jotenkin helpottuneeksi ja tyytyväiseksi, kun saan luettua loppuun pitkän kesken olleen kirjan. Lukemattomat sivut vain jotenkin häiritsevät ja tästä syystä en yleensä aloita toista kirjaa, jos edellinen on kesken. Välillä tulee kuitenkin vastaan kirja, jonka lukeminen tuntuu sellaiselta pakkopullalta, että se saattaa siirtyä jossain välissä taka-alalle.

Aloitin joskus reilu kuukausi sitten William Styron Sofien valinnan. Ostin kyseisen kirjan ihan mielijohteesta ja jos hinta olisi ollut suurempi, niin olisi kaduttanut pahemman kerran. En ollut nähnyt kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa, joten minulla oli käytettävissäni vain takakannen teksti: "Sofie tiesi, ettei oikeaa vastausta ollut, Auschwitzin asemalaiturin tungoksessa kaikki valinnat olivat vääriä." Jotenkin kuvittelin, että kirja sijoittuisi ainakin pääasiallisesti toisen maailmansodan aikaiseen Eurooppaan. Hämmennys oli siis suuri, kun selvisi, että todellinen päähenkilö onkin Stingo, nuori, himokas ja jatkuvasti kyrpäänsä ajatteleva kirjailijan alku.

Kyllähän Sofiekin astuu tarinaa joskus sivun 50 tietämillä, mutta Auschwitziin on vielä matkaa, kun kirjailija keskittyy kuvailemaan juuri aikuisten maailmaan astuneen Stingon kullin sielun elämää. Sitten Stingo pääsee melkein käsiksi tyttöön ja vaikuttaa siltä kuin koko tarina olisi lauennut. Vihdoin kirjassa päästiin useammaksi kymmeneksi sivuksi keskittymään Sofien tarinaan ja hetkellisesti jopa pidin kirjasta. Sitten siinä alkoi taas esiintyä melkein jokaisella sivulla sanoja tyyliin: kullinkutkuttelija, pano ja kyrpä. Samalla Sofien tarina tuntui jäävän taka-alalle.

Kokonaisuudessaan vaikutti siltä, että kirjassa oli kaksi tarinaa samoihin kansiin ahdattuna. Toinen on uskomattoman kiimaisen Stingon tarina, joka yrittää vääntää epätoivoisesti esikoisromaaniaan. Toinen taas kertoo Sofien koettelumuksista ennen keskitysleiriä, sen aikana ja vielä sen jälkeenkin. Jälkimmäisen olisin halunnut lukea, mutta ensimmäisen olisi voinut jättää väliin.