Aamu meni kyllä kerrassaan pilalle, kun ajattelin hoitaa yhden nettiharjoituksen pois alta. Olin päässyt pitkän harjoituksen loppupuolelle, kun tuli ilmoitus tietokantavirheestä ja jouduin tekemään harjoituksen alusta. Kaiken huipuksi harjoituksenlaatija kuvitteli olevansa varsinainen vitsiniekka ja välihuomautuksissa oli milloin mikäkin mukahyvävitsi. Lopulta, kun kysymyksiä tuli ja tuli, aloin epäillä, että koko harjoitus oli oravanpyörä. Tuskalliselta tuntuneen ajan jälkeen tuli viimeinen kysymys ja yhteenveto. Olisin tiennyt ilman yhteenvetoakin, että hävytön määrä vastauksista meni pieleen, kun lopulta olin niin suivaantunut, että heittelin vastauksia vähän sinne päin.

Nyt olisi tarvetta lohturuoalle, mutta kun ei ole mitään ja kauppaan en lähde. Piru vie, kun tekee mieli hautautua koko päiväksi peiton alle sähisemään, vaikka kohta pitäisi alkaa suunnata luennolle ja loppupäiväksikin on hommia.

Minulla on hirmuinen hinku ulkomaille. Enkä tarkoita vain lomamatkalle, vaan ihan olemaan. Lomamatka olisi hyvä ensiapu kaipuuseen, mutta ei siitä lääkkeeksi ole. Olen jo pohtinut, että olisi mahtavaa päästä esim. kesäksi harjoittelemaan jonnekin Suomen rajojen ulkopuolelle. Tiedän, ettei se ole helppoa ja arki vieraassa kulttuurissa on rankkaa, mutta kokemus on kaiken sen arvoista.

Nyt olen huomannut, että mahdollisuuksia lähteä muualle on lukuisia. Jotenkin olen aina ajatellut, että pitää vain odottaa, että sopiva mahdollisuus tippuu syliin. Näin tapahtui kerran, mutta en usko, että toinen kerta tulee itsestään. Pitänee vain ottaa elämä omiin käsiin ja oikeasti selvitellä mahdollisuuksia.

Miksi kaikki kiva tulee aina pyrähdyksinä? Mistään ei oikein ehdi nauttia, kun seuraava kivapurkaus on jo tulossa ja kohta on hukkua ihkutteluun. Sitten tulee tapahtumia tapahtumien päälle ja jonakin päivänä pitäisi revetä joka paikkaan. En minä valita. On oikeasti kivaa, kun asiat rullaavat ja ihania asioita tapahtuu.

Alitajuntani ilmeisesti päätti, että minua ei enää tarvitse tavoittaa. Heräsin tällä kertaa puheluun. Kuulin unohtaneeni erään oleellisen asian. Sitten soitin toisen puhelun ja ilmeisesti sen jälkeen olen pistänyt kännykän äänettömälle. Minulla ei ole tapahtuneesta mitään muistikuvaa. Tiedän olleeni väsynyt ja unenpöpperössä. Ilmeisesti olin myös vihainen puhelimelle.

Kuppi tai kaksi teetä niin kyllä tämä aamu lähtee käyntiin.

Oharit ovat aina yhtä ihania, etenkin herätyksenä neljä tuntia ennen tilannetta, jossa ei vain pärjää yksin. Puhelimet on onneksi keksitty ja sain erään ystäväni apuun. Sinänsä hän oli minulle palveluksen velkaa, joten en jaksa tuntea huonoa omaatuntoa näin lyhyestä varoitusajasta.

Maailmalla oli selvästi vielä kana kynimättä kanssani ja tuorepuristamani appelsiinimehu oli hapanta. Voi, että se oli hapanta. Jouduin lisäämään siihen sokeria, vaikka yleensä sitruunakaan ei saa naamaa irveeseen.

Sitten iloisempaan asiaan: teehen. Olen vuorokauden sisään keittänyt kaksi kertaa teetä niin, että keittiöön palatessani olen hämilläni katsellut ympärilleni ja ihmetellyt, enkö sittenkään keittänyt teetä. Kohta laho pääni alkaa toimia ja tajuan, että minähän joinkin sen jo. Sitten on pakko keittää uusi kupillinen, kun tuntuu, ettei ole juonut ollenkaan. Epämääräinen muistikuva teenjuonnista ei ole sama asia kuin teenjuonti. Nih.