Luin tänään loppuun toisen Steinbeckini ja pidin siitä yhtä paljon kuin ensimmäisestä. Hiiriä ja ihmisiä kosketti viime vuonna ja nyt lukaisin Ystävyyden talon. Kerronnaltaan kirja toi mieleen Sadan vuoden yksinäisyyden ja Schlafes Bruderin, jotka tosin ovat kummatkin minulla vielä vaiheessa. Tavanomaisia tapahtumia, jotka ovat kerrassaan uskomattoman sadunomaisia. Ehkä koskettavinta tässä kirjassa oli miesten ehdoton ystävyys. Moraali oli muuten hakusessa, mutta kaverista pidettiin huolta, vaikka sitten jakamalla se viimeinen homeinen leipä.

Tähän on pakko vielä lainata luvun yhdeksän aloitus: Kuinka Danny joutui pölynimurin pauloihin ja kuinka Dannyn ystävät hänet pelastivat. Lause sai minut suorastaan kihertelemään.