Tässä taloudessa leipominen käy seikkailusta siinä missä pyykkääminenkin.

Porkkanoiden raastaminen oli kokemus sinällään, sillä en ole joutunut tekemään sitä itse pitkiin aikoihin. Muistin myös, minkä takia annan sen aina, kun mahdollista muiden tehtäväksi. Onnistuin riipaisemaan pienen palan peukalon kynnestä. Enkä tarkoita nyt kuollutta ylitulevaa osaa, vaan sormessa kiinni olevaa. Se lähti niin kauniisti sivusta, ettei edes sattunut.

Sain lopulta porkkanat silputuiksi, eikä sekaan joutunut mielestäni yhtään kynttä. Katsoin keittiön yleisilmettä ja se näytti lähinnä siltä, että olin suorittanut porkkanoiden joukkomurhan. Silppua oli pöydällä, lattialla, mikron ovessa... Kaiken lisäksi huoneen puolelle oli vierinyt yksi katkaistu porkkanan pää.

Itse taikinan tekeminen osoittautui vähintään yhtä vaaralliseksi, sillä onnistuin viiltämään itseäni taikinakulholla. Siinä vaiheessa ei enää pokka pitänyt ja totesin muistuttavani Gilmoren tyttöjen Sookieta. Mikään ei ole turvassa ja vammoja tulee, mutta lopputulos on (vaikka itse sanonkin) yleensä varsin hyvä.