Olen suorastaan ahminut sanoja viime päivien ajan. Joko nyhjötän papereiden ja kirjojen valtaaman ruokapöydän ääressä opiskellen tai käperryn sohvannurkkaan lukemaan romaania. En muista, koska olisin viimeksi elänyt näin täysin kirjoitetun sanan maailmassa. Täytyy yrittää ulkoilla tänään tai huomenna. Pieni kävelylenkki voisi kirkastaa ajatusta.

Sain vihdoin poistettua yhden ammottavan aukon sivistyksestäni, kun lukaisin Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi. Minulla oli jostain kertynyt negatiivisia ennakkoluuloja kirjaa kohtaan, mutta ne hälvenivät ensimmäisten sivujen aikana. Teksti soljui hurmaavalla tavalla eteenpäin ja tarina tempaisi mukaansa. Loppuun ehkä vähän petyin, mutta annettakoon se anteeksi muuten niin hyvälle kirjalle.