Sain vihdoin luettua L.M. Montgomeryn Sinisen linnan, jonka lainasin mummolta samaan aikaan Hullun perheen kanssa. Kirja on houkutellut minua jo ties kuinka kauan. Muistan joskus kakarana katselleeni kaunista kansikuvaa ja pohtineeni, että joskus vielä luen sen. Silloin minut vain säikäytti sana rakkausromaani. Halusin lukea ennemmin noidista, lapsietsivistä jne. Joka tapauksessa kirja on nyt luettuna ja olen hitusen pettynyt.

Montgomery on kyllä yksi lempikirjailijoistani, mutta inhoan pakolla väännettyjä onnellisia loppuja. Muuten hyvä ja ehkä hieman synkkäkin tarina pilataan sillä, että lopussa kaikille käy uskomattoman hyvin ja kaikki elivät onnellisena elämänsä loppuun asti. Kaikista Montgomeryn kirjoista, jotka olen lukenut, tämä oli ehdottomasti siirappisin. Lopun onnellisuustulva oli niin ylitseampuvaa, että se oli suorastaan naurettava. Onneksi sentään Benjamin-sedän tekopyhyys piristi loppua ja ehkä jopa pelasti sen.