Huomasin vasta eilen, että Ray Lorigakin on espanjalainen. Tänä vuonna lukemistani kirjoista kolmasosa on siis ollut espanjasta käännettyjä, mikä on lähes huvittava tilastollinen vääristymä. Olen ehkä koko elämäni aikana lukenut vain kourallisen espanjalaisten kirjoittamia kirjoja, jos edes senkään vertaa.

Joka tapauksessa sain siis loppuun Tokio ei välitä meistä enää -kirjan. (En voinut olla huomaamatta, että senkin kääntämiseen oli saatu tukea. Tällä kertaa tosin Euroopan komission Kulttuuri 2000 -ohjelmasta.) Itse tarina ei oikein iskenyt minuun. Moni kohta sai ajatuksen juoksemaan ja kirja piti laskea hetkeksi alas, mutta en siltikään pitänyt kirjaa mitenkään erikoisena. Lukiessa tuntui lähinnä siltä, että suopasin vastatuuleen.

Näen kyllä selvästi, minkä takia jotkut ihmiset ylistävät kirjaa. Teksti on kuin ajatuksen juoksu ja onnistuu olemaan samaan aikaan sekä kiehtova että rasittava. Itselläni jälkimmäinen korostui liiaksi ja lukunautinto kärsi. Kaikenlisäksi kirjassa tuntui tapahtuvan koko ajan kaikenlaista, muttei kuitenkaan mitään. No, nyt se on kuitenkin luettu ja olen tyytyväinen. Tiedänpähän ainakin, mistä ihmiset puhuvat.