Innostuin eilen taas lukemaan pitkästä aikaa. Koko vuoden minua on vaivannut melkoinen välinpitämättömyys kirjoja kohtaan, joka ehti jatkua hämmentävän kauan. Olen pari vuotta kirjannut ylös luetut kirjat ja huomasin, että tänä vuonna olen lukenut vasta kolme kirjaa, joista viimeisimmän sain äsken loppuun.

Nappasin eilen kuin ohimennen kirjan hyllystä ja kohta löysin itseni sohvan nurkkaan käpertyneenä. Ostin hieman ennen joulua matkalukemiseksi Arturo Pérez-Reverten Miekkamestarin. Oikeastaan kirja tuli hankittua sattumien summan kautta. Minulla oli tuolloin kesken Ursula Le Guinin erinomainen Pimeyden vasen käsi, jonka unohdin lähtökiireessä ruokapöydälleni. Lentokentällä oli sitten rutkasti aikaa, koska lehdissä oli varoiteltu turvatarkastusjonoista, joita en kuitenkaan joutunut kohtaamaan. Istuin portille ja aloin kaivella laukusta kirjaani, kun huomasin suureksi ärtymyksekseni unohtaneeni sen. Marssin siis R-kioskin varsin surkean valikoiman luokse, kun kirja oli saatava.

Siinä hetken pyöriteltyäni pokkaritelinettä huomioni kiinnittyi Miekkamestarin kanteen. Se on kyllä kaunis, mutta varsin harhaanjohtava. Kannessa on minun silmiini selvästi keskiaikaiseen asuun pukeutunut nainen, vaikka itse kirjan tapahtumat sijoittuvat viktoriaanisen ajan Madridiin. Seuraavaksi huomioni kiinnittyi kirjailijan nimeen. Minua on nimittäin jo pidempään häirinnyt se, että tulee luettua lähinnä kotimaisia ja englannista suomennettuja kirjoja. Tuntuu jotenkin köyhältä lukea niin rajoitetun alueen kirjallisia tuotoksia. Miekkamestarin suomentamiseenkin on saatu tukea Espanjan kulttuuriministeriöltä eli voi olla, että kirja olisi jäänyt muuten suomentamatta.

En sitten kuitenkaan tullut kuin aloittaneeksi kirjan. Lorvailin muuten vain kentällä ja koneessa tavailin lehtiä. Perille päästyäni innostuin veljen kirjahyllystä löytyneestä Le Guinin Atuanian holvihaudat -kirjasta ja unohdin koko ostokseni, kunnes se sattui eilen käteeni.

Kirja oli varsin viihdyttävä ja voisin verrata sitä hyvään seikkailuelokuvaan. Tapahtumien kulkua on mukava seurata, vaikka ne eivät olekaan mestarillisen nerokkaita ja loppukohtauksenkin saattoi jättää kesken, kun alkoi väsyttää. Kirja sai kuitenkin hyvälle mielelle ja innosti lukemaan lisää. Henkilöt olivat varsin kiehtovia ja moni asia toi mieleeni Dumasin Kolme muskettisoturia, johon kirjassakin viitataan suoraan pari kertaa. Yhteneväisyyksiä löytyy ilman kummempaa syynäämistä ja jotenkin minulle jäi sellainen kuva, että Pérez-Reverte on suorastaan ammentanut innoituksensa Dumasin teoksista, eikä häpeä myöntää sitä.

Kirja oli sen verran viihdyttävä ja nimenomaan leppoisa luettava, että taidan tutustua Pérez-Reverten muuhunkin tuotantoon joskus tulevaisuudessa. Ei minulla ole mitään intoa ahmia samantien koko tuotantoa vaan tulen todennäköisesti lukemaan noita kirjallisen ruokavalion kevennyksinä. Mieluummin minä pistän aivot narikkaan tuollaisen kanssa kuin lukemalla taas yhden Agatha Christien. Niitä on tullut luettua jo suorastaan häpeällisen paljon.

En edes tiedä, minkä takia sorrun aina vain uuteen Christiehen, vaikka kirjat alkoivat toistaa itseään parin luetun kirjan jälkeen. Ehkä minä vain toivon törmäaväni uuteen helmeen, joita myönnän Christien tuotannnosta löytyvän. Esimerkiksi monelta suunnalta hehkutettu Kymmenen pientä neekeripoikaa on oikeasti lukemisen arvoinen ja poikkeaa ilahduttavalla tavalla muusta Christien tuotannosta.